Kaikkea löytyy kaupoista, mutta kaikkea ei voi ostaa, jo rahankin takia. Tämä on tullut minulle vastaan useamman kerran, joten usein olen tyytynyt, vaikka itten vähän huonompaakin, jo nähtyyn toimintaelokuvaan/fantasiapeliin/scifikirjaan. Olen kuitenkin oppimassa, että tämä ei ole ainoa vaihtoehto elämälle, sillä muutakin tarjontaa on olemassa.

Tärkeimpänä asiana ylittäessä tottuja genrerajoja ovat tuotteet, millä ylitetään, otetaan esimerkiksi vaikka elokuvat. Sen sijaan, että ottaisen sen nähdyn, ja keskinkertaisen tuotoksen (ala Van Helsing), kannattaa ottaa toisen genren klassikko, oli se sitten draamaa tai kauhua. Aina kannattaa yrittää. On myös muistettava, että ei ikinä kannata aloittaa ylitystä huonolla elokuvalla, ei edes keskinkertaisella. Toki voi ottaa myös jonku rajoja sekoittavan. (draaman suuntaan voi lähteä Aviatorilla, toimintaa kohti vanhemmat voi johdatella Viimeisen samurain tai Kingdom of heaven:n avulla. Eikä day after tomorrow varmasti petä ketään. Visualista taidetta etsivien kannattaa toki valita War of The worlds.

Sama pätee niin kirjoihin (paitsi että niissä kannattaa valita ohut opus ala Linnunradan käsikirja liftareille tai War of the worlds) kuin peleihinkin.

Kultasilmä on useimmin pelien pelaajiin liitetty ominaisuus, jonka haltijat vaativat peliltä täydellistä ulkoasua ja sulavuutta, mutta te fiksuina tämän jo tiesittekin. Käytän termiä nyt kuitenkin elokuvgiin liittyen, jossa se saa yhä kasvavan merkityksen

Elokuvissa tärkeää ovat ajatus, juoni ja tunnelma, tai näin ennen on ajateltu. Nykyään elokuvat ovat muuttuneet massaviihteeksi kultasilmille, täydellisten efektien tavoittelijoille.  Itse luulin olevani sellainen, kun katselin lefakokoelmaani, ja tajusin, että sitä hallitsevat hyvännäköiset toiminnat ja muut erikoisefekteihi nojaavat tuotokset. Mielestäni monet niistä ovat oikeasti hyviä elokuvia, mutta silti pelko valtasi minut. Pelkäsin niiden olevan oikeasti huonoja, tai ainakin merkityksettömiä. Pelkäsin olevani enää kiinnostunut vain ulkokuoresta jopa elokuvan viihdyttävyyden ja tunnelman sijaan.

Sitten sain vastaukseni, sain tietää, että elokuvat, joista pidän, eivät ole mielstäni hyviä vain ulkokuorensa tähden. meni katsomaan 300:n ensimmäiseen ennakkoon Turussa. se oli upean näköinen, visuaaliselta tyyliltään pettämätön ja se tyyli sitoi minut penkkiin koko elokuvan ajaksi. Mutta sen jälkeen. Juoni oli huono, kuten myös näyttelytyö pääosin, ja elokuva tuntui jättävän itsensä jotenkin puolivälin. Mietin asiaa hetken, kunnes tajusin, että se ei iskenyt täysillä, koska bvisuaalisuus oli vain puolet tuosta elokuvasta. Se oli pohjustettu täysin tyylilleen, muut oli jätetty rempalleen ja lopputuloksena oli kieltämättä lähes parhaan näköinen elokuva ikinä, pettämättömällä tyylillä höystettynä muta auttamattoman tyhjänä.

En ole kultasilmä, pidän vähintään yhtä paljon Pingviinien matkasta kuin pidin 300:sta. Toisaalta hyviä ei toimintaelokuvia ei enää elokuvissa näe, väkivalta on sidottu kaikkeen, joten hyviä elokuvia katsoakseen on hyväksyttävä se tosiasia, että ihmisiä pyritään liikuttamaan enää harvoin millään muulla. Onneksi poikkeuksia on.

300 olisi kyllä voitu kuvata myös hieman paremmalla kameralla, kuvan ihmiset vaikuttivat pikkuisen epätarkoilta...

Olen saattanut kirjoittaa tästä aiheesta jo aikaisemminkin, ja jos olen, niin nyt on päivityksen paikka. Kansa vaatii uusia, erilaisia elokuvakriitikoita. Mikä kansa, te kysytte. No se kansa, kenelle yhden tähden elokuvat, joiden arvosteluissa valitetaan sisällön puutteesta, ovat täyttä nannaa. Se kansa, joka ei suurimmaksi osaksi hae muut kuin kivan näköistä tappelua (mitkään saw:t ei kiinnosta, joten en käsittele kauhun tyylikkyyttä tässä.

Mikä sitten on vikana, jos me jo tiedämme mitä katsoa? Tämä onkin täysin periaatekysymys. Meillä on oikeus lukea arvosteluja, jotka huomioivat ne asiat mitä me elokuvista haluamme. Me haluamma, wettä joku kertoisi räjähduysten ponnettomuutta. me haluamme arvostelijoita, joiden mielestä Jurassic Park 3 tai Terminator 3 ovat erittäin hyviä elokuvia.

Tämä on tärkeä, nykyaikaa koskeva aihe, ja sen on tuonut esille eräs tietty, näillä hetkillä Suomessa ensi-iltaansa pitävä elokuva(verratkaa päivämääriä), nimittäin 300. Olen nähnyt sen trailerin( katsoin silloin Ghostriderin, jonka kallossa ei mielestäni ollut tarpeeksi yksityiskohtia, mutta muuten toimi kybällä), ja olen siita asti tiennyt, että se on PAKKO nähdä elokuvissa. graafinen tyyli on yksinkertaisesti häikäisevä. Sitten menin metacriticsille katsastamaan arvosanat, ja ällistyin.

Suurin pistemäärä oli ehkä 80 paikkeilla. keskiarvo jossain 50:ssä. kaikissa arvosteluissa puhuttiin "kuva kuvalta tarkasta CGI tekniikasta" tai "studion tietokonevelhoista" tai "sarjakuvamaisesta tyylistä", mutta nämä ansiot haudattiin vauhdilla "juonen puutoksen" ja "historiallisen epätarkkuuden" ja "liian monien taisteluiden" alle. Tämä juuri osoittaa kriitikoiden mädännäisyyden. Uskon täysin, että 300 ansaitsisi meidän teinien keskuudessa kympin, ja kun olen nähnyt sen palaan asiaan. Uskokaan kuitenkin minua, mutta uskokaa myös kriitikoita, jotka arvosteluissaan pienenä hyvityksenä huomauttivat "viimeistelyn takia kaikkien tulisi nähdä tämä elokuva, vaikka se ei ole mitään muuta."

Nykyään jo kaikki uudemmat ja vanhatkin sarjat pystyy näkemään uusintoina muutaman vuoden päästä joko ensiesityksestä, tai viime pyörityskerrasta. Kuitenkin, olen huomannut uuden ilmiön kauppojen hyllyllä. Jopa ihan tavallisen Prisman hyllyiltä löytää jo kymmenien eri sarjojen boksiversiot, riippumatta siitä onko noita sarjoja edes suomessa vielä kokonaisuutena tai ollenkaan esitetty.

Tälläisellä trendillä on sekä hyvät että huonot puolensa. Monet perheet katsovat varmasti yhdessä hittisarjoja, otan esimerkiksi Pako sarjan, se kun esitettiin tossa jonkin aikaa sitten. Näin esimerkkitilanteena, perh tuijottaa TV:stä kolmannen jakson, isä, tai miksei äitikin pyytää puolitosissaan lisää, kunhan on ensin harmitellut jakson loppumista. Perheen vierestä seurannut teinipoika kertoo, että koko ensimmäisen kaupen parikymmentä jaksoa saisi kaupasta neljälläkymppiä, ja esittää katsottavan määrään elokuvavertauksen. Hän ei tietenkään tunnusta tuijottelevansa itse waretettuja kolmannen kauden jaksoja, ja huomena ensimmäiseksi perhe käy yhdessä ostamassa boksin. ensi yönä ei nukuta pätkääkään, eikä töihin/kouluun ehdi ajoissa, jos ollenkaan.

Sen jälkeen on varmasti suhteettoman hyvä olo, mutta entäpäs ne negatiiviset puolet, kolupäivän skippaaminen sellainen kun ei ole. No, eiköhän puolet TV sarjan jännityksestä ole juuri se jaksojen välinen odotus, yllätyksellisyys. Ennen, kun jokainen jakso oli itsenäinen kokonaisuus tälläistä jännitettä ei syntynyt, eikä tarvetta bokseille ollut. Nykyaikana juuri jännite on tarpeen, ja mitä meille tapahtuu, jos emme kestä sitä vaan murumme paineen alla ostaman taas yhden boksin turhaan. Kestäkää kaikki, kyllä se siitä, vaikka seuraavaan jaksoon on enää viikko, sillä olen varma sitä, että hyvä sarja vaatii odotusta, ei putkea kuin vasta toisella keralla. unohdin muuten katsoa 24 viime jakso. Nyt pitää hankkia boksi

Kymmeniä vuosia ihmiset ovat tehneet, ja katselleet joko tekemiään tai muiden ihmisten tekemiä elokuvia. Tai tarkemmin sanottuna he ovat katsoneet epämääräisen, useimmiten lyhyen pätkän jonkun toisen ihmisen elämää. Tämän elämän katsominen olisi ollut tylsä kokemus, mikäli se olisi jäänyt vain siihen.

Ennen suuria tietokone-efektejä ja visuaalisia kamerakikkoja elokuvissa tarina ja näyttelysuoritukset olivat tärkeimpiä. Film Noir elokuvien klassiset asetelmat, syvälliset henkilöhahmot ja silloin vielä pakollinen mustavalkoisuus toivat omanlaistaa tunnelmaa. Romansseissa ei voitu matkustaa ympäri maailmaa, eikä James bond alkuaikoinaan voinut taistella jäälinnassa tai leikkiä näkymättömyysautoilla. kaikki pysyi muutenkin yksinkertaisena, ja juoni oli paljon suuremmassa asemassa kuin nykyään monissa varsinkaan amerikasta tulevissa elokuvissa.

Niin, eli nykyään. käytännössä poikkeuksetta kaikissa elokuvissa on väkivaltaa, monissa on tietokone-efektejä ja tarinat ovat usein vähissä. Toiminta on lysähtänyt joko realismiin, ja kymmeniin räjähdyksiin, helikoptereihin, isoihin autoihin, hävittäjiin ja monenlaisiin jännäriefekteihin, esimerkkinä vaikkapa uusin MI 3.toiseksi esimerkiksi voidaan ottaa vaikkapa uudistettu Poseidon, jossa henkilöhahmot ovat yhä esillä, mutta räjähdykset ja laiva itsessään ovat vallanneet itselleen kunnolla tilaa. Toinen tapa tehdä tietokoneella ovat fantasiat ja scifit, joissa poikkeuksetta pikku nörtti on puurtanut vuosia saadakseen hienoimman mahdollisen ovenkahvan. On kuitenkin myönnettävä, että elokuvan on tarkoitus viihdyttää, ja niin ne ovat kautta aikojen tehneetkin.

Mikä sitten tekee hyvän elokuvan. Riittääkö siihen viihdytävyys, pitääkö juonen olla monimutkainen mutta selkeä. Täytyykö elokuvassa olla paljon syvällisiä henkilöitä vai isoja räjähdyksiä. Menkäämme vielä syvemmälle kysyen, mikä on elokuva, ja mikä vain kallis kasa kuvia peräkkäin. näiden kysymysten jälkeen ei voi olla kuin yhdestä asiasta varma, elokuvaksi tulemiseen riittää, että joku kutsuu sitä elokuvaksi. On muistettava, että jos jotain on olemassa, sitä ei tarvitse katsoa, vain jotta sitä saisi protestoida.